Väinö Teräväinen
Harvion kylästä
Lumivaaran Harvio
Siellä se on, aivan samassa paikassa,
ilman taloja, mutta luonto, maisema,
se on tallella – aivan Ryttysaaren
siirtolohkaretta myöten.
Harvion kylä sijaitsi Lumivaaran pitäjän itälaidalla. Rajanaapureina olivat lännessä Kumola, etelässä Kuhkaan saaristo, idässä aava Laatokka ja pohjoispuolella Jaakkiman Sorola. Kylässä asui kaikkiaan kolmisenkymmentä ruokakuntaa. Sen taloista noin kolmannes sijaitsi saarissa. Mantereen puolisen alueen lisäksi kylään kuului noin 30 saarta ja muutama luoto.
Laatokankarjalaiseen tapaan Harvion luonto on kaunista, jylhiä kalliorantoja, reheviä lehtoja ja kaikkea siltä väliltä. Rantaviiva on Harvion kylän kohdalla erittäin vaihtelevaa ja maisemaa elävöittävät lukuisat mäet ja vaarat. Korkein niistä on Timonsaaressa oleva 71 metriä korkea Hepomäki. Mantereen puolella oli kaksi lampea, Mustalampi ja Mäkilampi.
Museoviraston omistama kuva Harvion Linnavuoresta v. 1918. Kuvan ottaja on U.T. Sirelius
Laatokan vesistö on kylän alueella kapeiden salmien ja lahtien kirjomaa. Väljempää vettä löytyy Harvion ja Kuhkaan väliin jäävästä Iiveden selästä, joka ”juoksuttaa aika ajoin valkeita lampaita laineillaan”. Kylän itäreunalla sijaitsevasta Pöllönsaaresta avautuvat koko Laatokan suuret vedet.
Harvion Linnavuori vuonna 2002.
”Harvion talot on purettu vasta 1950-luvulla. Niillä oli sellanen politiikka, että kaikki rannikkotalot piti hävittää. Ku myö sitte viimein 1990 päästii Harviisee käymää, koulun kohalta asti juoksin kottiipäin – ja koko ajan toivoin, että olispa koti tallella! Pettymys oli suuri, kun löyty vain kivijalan rauniot.”
(Niemelän talon Toivo Ahokas)
Kylä on ikivanhaa asutusaluetta. Tästä olivat todistamassa kuuluisa linnavuori sekä vanha kreikkalaiskatolinen hautausmaa, jota oli käytetty vielä 1870-luvulla. Siellä oli myös vanha säässynä (tsasouna), jonka seinien jäännöksiä oli edelleen näkyvissä.
Muun Lumivaaran tapaan Harvio oli lahjoitusmaa-aluetta. Isonjaon jälkeen vuonna 1890 oli Harviossa 21 lampuodeiksi pestautunutta talonpoikaa, jotka saivat tilat haltuunsa. Vuoden 1944 manttaaliomistajien listassa on Harvion kohdalla 47 nimeä.
Talvisodan alkaessa vuonna 1939 Harviossa asui 233 henkeä.
Miten harviossa elettiin?
Edesmenneet harviolaiset ovat muisteluissaan luonnehtineet kyläläisiä vauraiksi tai ainakin hyvin toimeentuleviksi. Toimeentulossa oli varmaankin eroja eri talouksien kesken, mutta yhteinen piirre asukkaille oli se, että he kaikki pyrkivät tulemaan omillaan toimeen. Miesmuistiin ei harviolaisten ollut tarvinnut turvautua kunnalliseen apuun, mistä oltiin kylässä ylpeitä..
Anna Ijäs kerppuvihkoineen Ijäksen navetan seinustalla tulevan vävypoikansa Toivo Pekkisen vuonna 1938 ottamassa valokuvassa.
Harviossa ei ollut sähköjä, mutta puhelin oli. Pääelinkeinona olivat maanviljelys ja karjanhoito. Harviolaiset olivat pientilallisia, vain muutaman talon kokonaispinta-ala ylitti sata hehtaaria. Tilojen kokonaispinta-ala oli Harviossa 9,8 ha/asukas ja viljelty ala 1,48 ha/asukas. Kumpikin luku oli vähän suurempi kuin Lumivaarassa keskimäärin.
Jokaisella talolla oli puutarha omenapuineen, marjapensaineen, vihannesmaineen ja koristekasveineen.
Lisätuloja hankittiin kalastuksella, kädentaidoilla ja luonnonantimien keruulla.
Jotkut kävivät Sorolassa Annalan sahalla töissä. Veneitä ja maatalouden tarvekaluja nikkaroitiin kotitarpeiksi melkein talossa kuin talossa.
Kylässä asui myös kautta Suomen tunnettu veneseppä Simo Ahokas, joka rakensi veneitä ja moottorialuksia yhdessä kolmen poikansa kanssa.
Naiset ahersivat ahkerasti käsitöiden parissa, entisaikojen tapaan. Ensin kasvatettiin itse raaka-aineet, joista sitten pitkin talvea syntyi kaikenlaista perheen tarvitsemaa.
Sippo Ijäksen pojat Matti ja Lauri (oik.) työntouhussa kotonaan Ijäksenmäessä.
Kauppa-asiat hoidettiin pääasiassa Lahdenpohjassa tai Kumolassa. Sorolan ja Harvion yhteisellä Osuuskassalla, joka oli perustettu vuonna 1905, oli Harviossa toimipiste, jota hoiti pitkään Eino Koho.
Kassan kokouksia pidettiin kerran kuukaudessa vuoroin Harvion, vuoroin Sorolan kylässä samaan tapaan kuin kinkereitäkin, talosta toiseen.
Kokoustalo tarjosi kahvit. Isännät tupakoivat ja paransivat maailmaa sillä aikaa, kun johtokunta päätti, kenelle myönnetään lainaa – jos kassassa oli, mitä lainata. Entäpä hyväksytäänkö takuumiehet? Kassan kokoukset olivat isäntien lomapäiviä, pääsihän silloin kuulemaan toisten huolia, jolloin kotiin tultua omat tuntuivat pienemmiltä.
Postia kuljetti Pekka Ristolainen, kesällä Venus-laivalla ja talvisin hevoskyydillä.
Kulttuuri- ja muu vastaava toiminta oli kovin vähäistä. Pakanalähetyksen hyväksi toiminut ompeluseura järjesti koululla äitienpäiväjuhlia. Uskonnollisia tilaisuuksia oli silloin tällöin. Puhujina oli kiertäviä saarnamiehiä tai oman seurakunnan puhujia, kuten oman kylän Paavo Tapanainen.
Kyläluvut, eli kinkerit, olivat jokatalvisia tilaisuuksia, joiden pitopaikka vaihteli talosta toiseen. Lukkari kuulusteli lasten Katkismuksen tuntemusta. Kyläluvut olivat emännille varsinainen kauhun paikka: mitä sitä osaa laittaa papeille pöytään ruuaksi?
Oiva ja Edith Rasilainen viettämässä kesäpäivää Ahokkaanrinteellä Sinikka Littusen kanssa. (Näkymä Harvionlammelle päin.)
Poliittisesti kylä oli maalaisliittolainen, mutta tiedettiin kyllä, että parissa talossa äänestettiin jotakin muuta puoluetta. Pienessä kylässä kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät toistensa mielipiteet, koskivatpa ne sitten politiikkaa, uskontoa tai mitä tahansa.
Yksi kyläläisiä harmittavista asioista oli aikoinaan Isossajaossa toimitettu palstojen suunnittelu ja -jako: karjalaiseen tapaan kylän asukkaat olivat halunneet asua lähekkäin naapuruksina, mistä syystä maatilat olivat muodostuneet varsin epäkäytännöllisiksi. Esimerkiksi Juho Teräväisen maatila oli noin kolme kilometriä pitkä ja eräin paikoin alle sata metriä leveä. Kun tällainen palsta vielä aidattiin kahden puolen, oli puun menekki suuri. Aidathan rakennettiin puusta, joko riukupuista tai paksummista halkaistuista puista.
Saaripalstat, joissa ei asuttu, mutta joissa oli tilojen peltotilkkuja, olivat hyvin suuritöisiä. Työt hoidettiin saarilla veneiden avulla: veneellä vietiin ja tuotiin karja, tehtiin lypsyreissut, käytiin lukemassa lampaat jne. Harviolaisilla oli luhtapalstoja Kumolankin puolella Iijoen varrella – ja jälleen tulivat venekuljetukset eteen.
Tämä Väinö Teräväisen (Juho Teräväisen poika) kirjoitus on julkaistu Jaakkiman Sanomien nrossa 1/1998
”Laatokassa on Pöllösaari, joka tietyllä tuulella kohisee niin, että kuuluu pitkän matkan päähän. Saaren rannassa on jyrkät kalliot, joita vasten vesi pauhaa. Sen äänestä pääteltiin talven tulo. Jos ”Pöllö” kohajaa syksyllä, niin tulee talvi, lumipyry siitä tuulesta. Myös kesäntulo kuultiin siitä, että sulava lumi tuli koskena kohisten alas kalliota ja silloin taas kuului kohina kauas.”
(Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto: Lumivaara, Kumola, Sylvi Sääski a) 6214. 1956 Aarne Miettinen, s, 1927 Lumivaarassa)